Jauhelihakeitto, mikä ihana asia...

Hengissä ollaan...

Tjooh. Rankkoja päiviä takana useampi. Viikko sitten perjantaina oli (ainakin toivon mukaan) viimeinen sytostaattihoitokerta. Käynti itsessään meni ongelmitta, lääkärin kanssa käytiin vähän tilannetta läpi ja sovittiin seuraavan parin viikon "toimintasuunnitelma". Noin tulevaisuuden työasioita ajatellen kiinnitin myös huomiota ehkä jopa aiempaa enemmän sairaanhoitajien työskentelyyn, johtuen ehkä vaihtuneista hoitajista (aiemmilla kerroilla paikalla olleet hoitajat olivat jääneet kesälomalle). Ja kyllä, opin paljon. PALJON. En niinkään mitään käytännön tason asioita (no osaan nyt sentään verenpaineen mitata automaattimittarilla) mutta sitäkin enemmän käyttäytymismalleja, vuorovaikutusta ja sen merkitystä potilaille...

Ja sitten se tuska alkoi. Myrkyt vetivät sunnuntaiksi kropasta voimat, ja taas hajuaisti herkistyi ja vääristyi, joten kaikki haisi taas noin kauniisti ilmaistuna paskolle. Ja homma vaan paheni maanantaiksi. Raitis ilma oli tuntematon käsite kun (pahat) hajut peittivät kaiken alleen. Ja kaikki maistui yhtä paskolta kuin haisi. Hajuaistin toiminnan muutoksesta hyvänä esimerkkinä voisin sanoa deodorantin. Haju, jota normaalisti en todellakaan kainaloistani haista enää 5 minuuttia kainaloon laittamisen jälkeen. Nyt se haisi. Siis niin voimakas ja tunkkainen haju, ja se haisi koko päivän, aamusta iltaan. Ok, haju ei ollut niin paha kuin monet muut (esim. kahvi joka on hetken jo pannussa ollut), mutta se ei sen kaiken paskon hajun ja maun keskellä lohduttanut...

Myönnetään, alko jopa mun ruokahaluni kärsimään kun mikään ei maistunut hyvälle. Makeat maistu todella pahalle, suolaset tunkkaselle tai ei millekään. Vesi maistu paskolle. Siis todella paskolle. Ja kun makeakin maistuu paskolle, niin mitä sitten juo? No, onneksi rakas mieheni pelasti mut tiistaina, ja teki jauhelihakeittoa. Söin sitten koko kattilallisen. Ison kattilallisen.

Ja opin tuossa maanantain ja tiistain aikana myös sen, kuinka paljon fyysinen olo vaikuttaakaan lopulta siihen, miten mielemme käsittelee informaatiota. Voin sanoa, että kun kaikki haisee paskolta ja maistuu paskolta, ja olotila on pasko kaiken kaikkiaan, niin kyllä, se mitä ihmiset päästää suustaan kuulostaa paskalta. Tai ainakin jos siinä on pienikin teennäisyyden sävy, niin kyllä, se kuulostaa todella teennäiseltä. Ja ei, sitä teennäisyyttä ei siinä kohtaa kestä yhtään. Voin sanoa, että tuossa kohtaa nuo päiväsaikaan tv:n esittämät ruuanlaitto-ohjelmat on jotain ihan hirveetä katottavaa...

Ja tiistaina illasta peilistä katsoi vieras ihminen. Ja aivan kuin se ei olisi riittänyt, ei kroppa tuntunut muutenkaan omalta. Iho tuntui oudolta, olo oli voimaton, tuntoaisti reagoi jotenkin normaalista poiketen tai ainakin siltä tuntui... Oli vähän semmonen olo ku joku ois vaihtanu mun kroppani kumiukkoon. Ihan hirvee tunne, voin kertoa.

Mutta joo... Nyt olo on jo ok. Haju- ja makuaistit on palautunu normaaleiks, kroppa tuntuu taas omalta (joskin hiivatin turvoksissa olevalta, mut omalta) ja energiaakin alkaa taas löytyä. Nyt sit vaan ootellaan leikkauspäivää, eli 26.8. Sen jälkeen sit toivon mukaan voidaan puhua jo terveestä, leikkauksesta toipuvasta, ja alkaa paluu normaaliin elämään. Peukut pystyssä sen puolesta.

Ja kun ennen edellistä hoitokertaa vielä yritti syödä vähän kevyemmin, niin oli pakko muuten ikuistaa komia salaatti. :) Näitä sitten lisää jatkossa... Nyt kun taas maistuu sille mille pitääkin.

 Hiukset on muuten edelleen päässä. Itseasiassa karvaakaan ei oo lähteny enempää ku mitä normaalisti. Jopa lääkäri on tästä hieman ihmeissään. :D Saattaa siis sittenkin käydä niin että tuli peruukki ostettua ihan turhaan... *koputtelee tai paremminkin hakkaa puuta*

- Nea -